Aitutaki

Another day in paradise.. ;)


Tällä hetkellä on tiistaiaamu, oleskelupaikkana on Auckland (4h päästä lentokone seuraavat 12h). Ja ruudun toisella puolella on Laura. Ja kuvia klikkaamalla ne saa isommiksi..

Tasan viikko sitten tähän samaan aikaan saavuttiin paratiisiin, Aitutakiin. Oltiin ensin Rarotongalla odotettu koko yö Aitutakille lähtevää lentoa, nukuttu kovilla penkeillä ulkoilmalentokentällä parin kanan kanssa.


Meitä vastassa oli yksi hotellin työntekijöistä, joka laittoi meidän kaulaan ihanat kukkaseppeleet. Silloin ei tiedetty, että tullaan olemaan viimeiset matkustajat moniin viikkoihin, jotka saa kukkaseppeleet. Aitutakilla kun ei ole enää yhtään kukkaa jäljellä. Miksi? No tästä lisää kohta.

Tämä sama kukkaseppeleiden antaja ajoi meidät hotellille. Tai eihän se tavallaan ollut hotelli, siellä oli 8 bungalowia, joissa on oma keittiö, oleskelutila missä on sohva, sänky, telkkari, kaunis kylpyhuone mistä pääsi ulkosuihkuun.

Oleskelutilasta aukesi isot lasiovet mistä pääsi kuistille. Meidän bungalow oli n. 5m rannalta, joten meille aukesi upeat näkymät. Joka aamu kun heräsi niin sai katsella turkoosia merta ja kuuli laineiden kohinan.




Sitten oli erikseen respa ja omistajien (hollantilainen mies ja kanadalainen nainen, upeita upeita ihmisiä!) mökki. Omistajat tosin ei oikeasti asuneet siinä mökissä, vaan heillä oli oma talo sisämaassa.

Tiistai oli sateinen, tuulinen ja pilvinen, mutta kuuma. Otettiin pyörät alle ja lähdettiin tutustumaan vähän saareen, käytiin samalla kaupassa.

Uitiin hotellilla, siinä oli meidän aamiaispaikka, honesty bar.



Illalla käveltiin läheiseen hotelliin missä oli ravintola. Siellä kesken ruokailun hotellin omistaja tuli kertomaan että yöllä on tulossa sykloni, mutta kellään ei ole mitään vaaraa, syklonin ei pitäisi olla kovin raju. Kunhan ei kukaan mene ulos, on kaikki hyvin.
Voi kun joku olis tiennyt mitä siitä yöstä tulee oikeasti. Tai että sykloni muuttuu matkalla hurrikaaniksi.
Syönnin jälkeen käveltiin kauheassa sateessa takaisin hotelliin ja mentiin nukkumaan...

2.30 tiistaiyönä heräsin kauheaan meteliin ja sängyn tärinään. Jaani oli ollut jo yli puoli tuntia hereillä (myrsky oli alkanut silloin), pakannut meille reput valmiiksi jos tulisi äkkilähtö jonnekin.
Ja tästähän se "riemu" alkoi. Seuraavat 4h me saatiin pelätä henkemme puolesta.
Talo tärisi, tavaraa lensi ulkona ja osui meidän mökkiin kauhealla ryminällä. Tuuli n. 60m/s. Pelättiin että kohta katto lähtee tai vesi nousee ja hukutaan (oli suoranainen ihme ettei vesi sinä yönä noussut). Mä sain hyperventilaatiokohtauksen ja en saanut henkeä, kädet tärisi. Oltiin suurin osa ajasta kylppärissä koska ajateltiin että jos talo hajoaa, niin ollaan siellä enemmän turvassa kun isossa tilassa oleskehuoneessa/keittiössä.
Meteli oli niin kamala, ihan kun 2 tavarajunaa olisi kolistellut tuhatta ja sataa meidän talon läpi.
Pelättiin myös että kuistin pöytä (mikä on niin painava että siihen tarvitsee ainakin 4 miestä kantamaan) rikkoisi lasiovet. Onneksi tuuli riepotteli sitä toiseen suuntaan, kuultiin kuinka se kolisi kuistin kaidetta vasten. Joidenkin toisten pöytä oli lentänyt sen kaiteen yli alas pihalle..

Niin ja mikä teki tän kaiken vielä pelottavammaksi oli kun sähköt meni, pilkkopimeässä istuttiin Jaanin pienen taskulampun kanssa.
Istuttiin vessanpöntöllä joka sekin tärisi kuin viimeistä päivää. Yhdessä vaiheessa pahimman hetken aikaan mä itkin ja huusin että "mä en halua kuolla". Ja silloin kun ihminen sanoo jotain tollasta, niin se ei sano sitä huvin vuoksi. Jälkeenpäin ajatellen on ihme ettei kukaan kuollut.

6.30 aamu rupesi valkenemaan ja tuuli vähän laantumaan. Parin tunnin päästä me uskallettiin tärisevin käsin mennä jo ulos. Näky oli lohduton, melkein kaikki hiekat oli lähteneet rannalta, tilalla oli korallia, simpukoita, kotiloita ym.
Palmuja oli kaatunut, kookoksia tippunut, kaunis uima-allas oli täynnä rojua ja ihan vihreä.
Koko keskiviikkopäivä meni siivoten.


Illalla otettiin skootteri alle ja lähdettiin katsomaan mitä muualla oli tapahtunut.


Näky oli lohduton, n. 80% koko saaren taloista oli joko täysin tuhoutunut tai ainakin katto lähtenyt. Palmuja ja puita oli satoja kaatunut, kookoksia oli pitkin poikin, metallinpaloja talojen katoista oli ympäriinsä. Näky oli kun jonkun tsunamin jälkeen.








Kyyneleitähän siinä tuli silmiin kun katsoi ihmisten koteja, tai mitä niistä oli jäljellä. Silti paikalliset jaksoi hymyillä ja moikata. Kun kukaan ei kuollut, niin kaikki oli hyvin. Siinä meille länsimaalaisille materialisteille jotain opittavaa.
Meidän hotellin yksi siivoja oli herännyt siihen kun talosta lähti katto.
Saaren hurrikaanikeskuskin hajosi tuusannuuskaksi.
Aitutakilla ei pitäisi edes tulla hurrikaaneja, mutta ilmaston lämpeneminen ym. vaikuttaa siihen.
Juteltiin 74vuotiaan paikallisen kanssa joka ei ollut ikinä nähnyt vastaavaa.

Onneksi meidän hotelliin saatiin generaattori joten meillä ei ollut hätää. Ja saaren kauppoihinkin saatiin sähköt generaattorin avulla joten ruoat pysy hyvinä.
Uusi-Seelanti julisti Aitutakin kriisialueeksi ja lähetti sinne avustajia, ruokaa, vettä ja tavaraa.

Keskiviikkoilta oli kaunis, saatiin nauttia kauniista auringonlaskusta.

Jaani meni kajakoimaan meidän rantaan:

Onneksi lauantaina (meidän tokavikana päivänä) päästiin snorklausreissulle. Nähtiin upeita kaloja, korallia, simpukoita. Ja niin kauniita saaria.
Pieniä muutoksia tosin oli ohjelmassa koska joka paikassa oli niin suurta tuhoa ja merivesikin oli vähän noussut..

Kuvat kerokoot enemmän:

SOllaanpahan kokemusta rikkaampia taas. Ja saatiin muistutus siitä, miten pienestä se elämä voi olla kiinni.

Nyt pitää lähteä lentokentälle ja matkustaa Hong Kongiin.
Tää oli tälläinen pikakirjoitus, joten virheitä saattaa esiintyä ja teksti ei ole mistään parhaimmasta päästä.