Otago, Christchurch, Hong Kong

KYLMÄ!
Ja Laura taas kirjoittaa.

26 päivän matka tuli siis tiensä päähän. Kaikin puolin onnistunut kuukausi. Ja oli ihana puhua englantia, jos kieleen voi olla rakastunut, niin mä olen.
Tämän hetkinen kirjoituspaikka on oma koti kylmässä Suomessa, lumisessa Helsingissä ja aina tuulisessa Ruoholahdessa. HYI HYI HYI! En nyt tarkoita että koti olisi hyi, vaan toi lumi, kylmä, talvi. Missä on kevät?

No mutta tällä matkalla viimeiseksi matkakohteeksi jäi Hong Kong. 3 yötä. Jaanin kanssa ollaan molemmat kierrelty maapalloa aika paljon, ja Hong Kong oli ensimmäinen paikka jonne me ei haluta ikinä enää takaisin.
Kaupunki oli nätti, suurkaupunki jossa kaikki on ängetty pieneen tilaan. Silti se oli todella kotoisan oloinen. Me tykätään suurkapungeista, esim. New York! Ihana!

Se mikä Hong Kongissa oli pielessä, oli ihmiset. 7miljoonaa ihmistä ja varmaan saman verran turisteja, joista suurin osa Kiinalaisia.
En sitten tiedä että onko Kiinalaiset yleensäkin noin tylyjä.
Siinä tuli kyllä pari kertaa kamala koti-ikävä. Mä en ainakaan malttanut odottaa että pääsen pois sieltä.
Kiinalaiset etuili, töni, mulkoili, oli vihasia, tympääntyneitä, kiireisiä, ei ottanut toisia ihmisiä huomioon, vanhuksia pidetään erittäin suuressa arvossa kiinassa, joten vanhukset voi tehdä melkein mitä vaan koska niillä on siihen oikeus ym ym.
Niin ja kylmäkin siellä oli! Hong Kongissa on yleensä tähän aikaan vuodesta +19-25, niin meidän aikana siellä oli +10. Terve! Onneks Uudesta-Seelannista oli tarttunut pari hupparia kummallekin ja takit mukaan, ettei tarvinnut hytistä jossain kesämekossa.

Meidän hotelli oli lentokentän vieressä, hyvän tasoinen hotelli jossa oli iiiiiiihanat aamupalat! Ja meidän sviitti oli jotain 25m² kun ollaan totuttu johonkin 75m²
Honkkarissa on maailman kalleinta ostaa/vuokrata asunto, 12 000-60 000€/m2 ja asunnot on tosi pieniä koska ei tilaa ei ole.

Meidän hotelli on toi laatikko

Matkustettiin keskustaan metrolla 25min.

Olipas robottimainen talo

Käytiin myö sellasella tramilla ylhäällä, siellä oli paljon kauppoja (no missä ei olis ollut kauppoja? Niitä pursusi joka paikasta)

Sieltä oli kyllä ihan kivat näkymät, vaikka harmaat sellaiset.

Käytiin night marketilla. Meidät opasti sinne tosi ihana tyttö. Kyllähän sieltäkin siis ystävällisiä ihmisiä löytyi :)

Toisena päivänä käytiin katsomassa maailman suurinta buddhapatsasta. Meidän hotellin vierestä lähti cable cars- 10 ihmistä mahtu istumaan ja matka ylös vuorille kesti 25min.
Niin ja mistä ne kaikki kiinalaiset tuli? Jonotettiin ylös tunti ja alas yli tunti. Joka paikka oli yhtä jonotusta!

Tällä kertaa mua ei edes pelottanut

Buddha

Ylhäällä käytiin myös luostarissa.

Vessassakin tuli käytyä, siellä oli reikä lattiassa. Ensin meinasin jättää koko vessassa käynnin väliin, mutta ajattelin et pakkohan sitä on kokeilla että voi sanoa käyneensä sellaisessa.

Meidän huone oli 21. kerroksessa. Upeat näkymät.
Hotellin yhteydessä oli 5 kerroksinen merkkituotteiden outlet-ostoskeskus. Eli siis aitoa tavaraa vähän halvempaan hintaan. Ja kyllähän me vähän shoppailtiinkin ;)

Mä olin ihan peloissani että miten pääsen kaikkien kamojeni kanssa takasin suomeen. Mutta hyvinhän me päästiin, ja laukut tuli Helsinki-Vantaalla melkein ensimmäisinä :)
Kuukauden matkalla kerettiin tekemään 13 lentoa ja aina meidän laukut tuli hyvin. Eli pelko että laukut häviäis jonnekin, oli onneksi turha.
Pisin lento yhteen menoon oli Hong Kong- Lontoo, 13,30h.

Siinä Hong Kong lyhykäisyydessään.
Meiltä jäi kuvat laittamatta parista paikasta Uudesta Seelannista; Otago Peninsulasta minne tehtiin päivän "retki", olin 5m päässä merileijonasta, valtava albatrossi lensi meidän viereltä ja nähtiin pieni sinipingviini kun se uiskenteli turkoosin meren alla.
Jäi myös kertomatta Christchurchista missä asuttiin ihanassa 15ovuotta vanhassa kartanossa.
Mä en nyt kirjoita näistä paikoista mitään, vaan annan kuvien kertoa:

Otago Peninsula:
Hiekkatietä pitkin pääsi rannalle

Voin sanoa että vähän pelotti kun valtava merileijona rupes "juoksemaan" mua kohti

sulonen

Kaunista siellä oli

Kun ajettiin Christchurchiin pysähdyttiin ihanassa kylässä Cromwellissä (mulle tuli mieleen siitä Iso-Britannian Bath, missä äidin kanssa ollaan käyty pari vuotta sitten)
Jaani vähän pyöräili

Christchurch:
Siinä se kartano

Fiilistelin mun ostosta; ihanat kuulokkeet

Christchurch on kaunis kaupunki, englantilaisempi kuin koko englanti.
Siellä on ihania puistoja ja puutarhoja. Voi kunpa helsingissä olisi yhtä kaunista, tosin puistot olisi täynnä juoppoja ja roskia. Se mikä toimii ulkomailla, ei usein toimi suomessa..

Jaani nautiskeli elämänsä ensimmäisen skonssin. Mä sain niitä syödä kun elelin briteissä kuukauden istäntäperheessä..


Seuraavassa kuvassa Jaanin sormi osoittaa matkan/maailman parasta paikkaa
Eli Cookin Saaret: Aitutaki! Hurrikaanista huolimatta se oli ihanin ja kaunein paikka. Ei sitä voi edes selittää, se paikka pitää itse nähdä.

No mutta se on sitten

!

Aitutaki

Another day in paradise.. ;)


Tällä hetkellä on tiistaiaamu, oleskelupaikkana on Auckland (4h päästä lentokone seuraavat 12h). Ja ruudun toisella puolella on Laura. Ja kuvia klikkaamalla ne saa isommiksi..

Tasan viikko sitten tähän samaan aikaan saavuttiin paratiisiin, Aitutakiin. Oltiin ensin Rarotongalla odotettu koko yö Aitutakille lähtevää lentoa, nukuttu kovilla penkeillä ulkoilmalentokentällä parin kanan kanssa.


Meitä vastassa oli yksi hotellin työntekijöistä, joka laittoi meidän kaulaan ihanat kukkaseppeleet. Silloin ei tiedetty, että tullaan olemaan viimeiset matkustajat moniin viikkoihin, jotka saa kukkaseppeleet. Aitutakilla kun ei ole enää yhtään kukkaa jäljellä. Miksi? No tästä lisää kohta.

Tämä sama kukkaseppeleiden antaja ajoi meidät hotellille. Tai eihän se tavallaan ollut hotelli, siellä oli 8 bungalowia, joissa on oma keittiö, oleskelutila missä on sohva, sänky, telkkari, kaunis kylpyhuone mistä pääsi ulkosuihkuun.

Oleskelutilasta aukesi isot lasiovet mistä pääsi kuistille. Meidän bungalow oli n. 5m rannalta, joten meille aukesi upeat näkymät. Joka aamu kun heräsi niin sai katsella turkoosia merta ja kuuli laineiden kohinan.




Sitten oli erikseen respa ja omistajien (hollantilainen mies ja kanadalainen nainen, upeita upeita ihmisiä!) mökki. Omistajat tosin ei oikeasti asuneet siinä mökissä, vaan heillä oli oma talo sisämaassa.

Tiistai oli sateinen, tuulinen ja pilvinen, mutta kuuma. Otettiin pyörät alle ja lähdettiin tutustumaan vähän saareen, käytiin samalla kaupassa.

Uitiin hotellilla, siinä oli meidän aamiaispaikka, honesty bar.



Illalla käveltiin läheiseen hotelliin missä oli ravintola. Siellä kesken ruokailun hotellin omistaja tuli kertomaan että yöllä on tulossa sykloni, mutta kellään ei ole mitään vaaraa, syklonin ei pitäisi olla kovin raju. Kunhan ei kukaan mene ulos, on kaikki hyvin.
Voi kun joku olis tiennyt mitä siitä yöstä tulee oikeasti. Tai että sykloni muuttuu matkalla hurrikaaniksi.
Syönnin jälkeen käveltiin kauheassa sateessa takaisin hotelliin ja mentiin nukkumaan...

2.30 tiistaiyönä heräsin kauheaan meteliin ja sängyn tärinään. Jaani oli ollut jo yli puoli tuntia hereillä (myrsky oli alkanut silloin), pakannut meille reput valmiiksi jos tulisi äkkilähtö jonnekin.
Ja tästähän se "riemu" alkoi. Seuraavat 4h me saatiin pelätä henkemme puolesta.
Talo tärisi, tavaraa lensi ulkona ja osui meidän mökkiin kauhealla ryminällä. Tuuli n. 60m/s. Pelättiin että kohta katto lähtee tai vesi nousee ja hukutaan (oli suoranainen ihme ettei vesi sinä yönä noussut). Mä sain hyperventilaatiokohtauksen ja en saanut henkeä, kädet tärisi. Oltiin suurin osa ajasta kylppärissä koska ajateltiin että jos talo hajoaa, niin ollaan siellä enemmän turvassa kun isossa tilassa oleskehuoneessa/keittiössä.
Meteli oli niin kamala, ihan kun 2 tavarajunaa olisi kolistellut tuhatta ja sataa meidän talon läpi.
Pelättiin myös että kuistin pöytä (mikä on niin painava että siihen tarvitsee ainakin 4 miestä kantamaan) rikkoisi lasiovet. Onneksi tuuli riepotteli sitä toiseen suuntaan, kuultiin kuinka se kolisi kuistin kaidetta vasten. Joidenkin toisten pöytä oli lentänyt sen kaiteen yli alas pihalle..

Niin ja mikä teki tän kaiken vielä pelottavammaksi oli kun sähköt meni, pilkkopimeässä istuttiin Jaanin pienen taskulampun kanssa.
Istuttiin vessanpöntöllä joka sekin tärisi kuin viimeistä päivää. Yhdessä vaiheessa pahimman hetken aikaan mä itkin ja huusin että "mä en halua kuolla". Ja silloin kun ihminen sanoo jotain tollasta, niin se ei sano sitä huvin vuoksi. Jälkeenpäin ajatellen on ihme ettei kukaan kuollut.

6.30 aamu rupesi valkenemaan ja tuuli vähän laantumaan. Parin tunnin päästä me uskallettiin tärisevin käsin mennä jo ulos. Näky oli lohduton, melkein kaikki hiekat oli lähteneet rannalta, tilalla oli korallia, simpukoita, kotiloita ym.
Palmuja oli kaatunut, kookoksia tippunut, kaunis uima-allas oli täynnä rojua ja ihan vihreä.
Koko keskiviikkopäivä meni siivoten.


Illalla otettiin skootteri alle ja lähdettiin katsomaan mitä muualla oli tapahtunut.


Näky oli lohduton, n. 80% koko saaren taloista oli joko täysin tuhoutunut tai ainakin katto lähtenyt. Palmuja ja puita oli satoja kaatunut, kookoksia oli pitkin poikin, metallinpaloja talojen katoista oli ympäriinsä. Näky oli kun jonkun tsunamin jälkeen.








Kyyneleitähän siinä tuli silmiin kun katsoi ihmisten koteja, tai mitä niistä oli jäljellä. Silti paikalliset jaksoi hymyillä ja moikata. Kun kukaan ei kuollut, niin kaikki oli hyvin. Siinä meille länsimaalaisille materialisteille jotain opittavaa.
Meidän hotellin yksi siivoja oli herännyt siihen kun talosta lähti katto.
Saaren hurrikaanikeskuskin hajosi tuusannuuskaksi.
Aitutakilla ei pitäisi edes tulla hurrikaaneja, mutta ilmaston lämpeneminen ym. vaikuttaa siihen.
Juteltiin 74vuotiaan paikallisen kanssa joka ei ollut ikinä nähnyt vastaavaa.

Onneksi meidän hotelliin saatiin generaattori joten meillä ei ollut hätää. Ja saaren kauppoihinkin saatiin sähköt generaattorin avulla joten ruoat pysy hyvinä.
Uusi-Seelanti julisti Aitutakin kriisialueeksi ja lähetti sinne avustajia, ruokaa, vettä ja tavaraa.

Keskiviikkoilta oli kaunis, saatiin nauttia kauniista auringonlaskusta.

Jaani meni kajakoimaan meidän rantaan:

Onneksi lauantaina (meidän tokavikana päivänä) päästiin snorklausreissulle. Nähtiin upeita kaloja, korallia, simpukoita. Ja niin kauniita saaria.
Pieniä muutoksia tosin oli ohjelmassa koska joka paikassa oli niin suurta tuhoa ja merivesikin oli vähän noussut..

Kuvat kerokoot enemmän:

SOllaanpahan kokemusta rikkaampia taas. Ja saatiin muistutus siitä, miten pienestä se elämä voi olla kiinni.

Nyt pitää lähteä lentokentälle ja matkustaa Hong Kongiin.
Tää oli tälläinen pikakirjoitus, joten virheitä saattaa esiintyä ja teksti ei ole mistään parhaimmasta päästä.